Chloride, aavekaupunki joka ei kuollut

Vielä ennen Nevadan rajaa tahdon tehdä pienen hyppäyksen pois polulta. Olen lukenut pienestä Chloridesta, joka vuosisadan vaihteessa oli vilkas kaivoskaupunki.

Mies katsahtaa vuorille kiipeävää pölyistä tietä ja tuumaa ettei siellä taida mitään olla. Minä käännän itsepintaisesti rattia.

Chloride osoittautuu helmeksi. Paikka vuoren rinteellä on niin kuiva että kukkapuutarhojen sijaan näemme ruosteisesta metallista veivattuja pihakoristeita. Pyöränrenkaista tehtyjä tuuliviirejä.

Aurinko paistaa täällä 350 päivää vuodessa. Paikkaa asuttavat taiteilijat, muusikot, kultasepät, jotka ovat tehneet itselleen asuntoja vanhoista bensa-asemista ja hylätyistä hökkeleistä.

Tätä taloa kiersi rautatie. Junaa ei kyllä näkynyt.

Matkaan taas. Se on sitten Nevada.

Even though hubby and kids are anxious to cross the state line, I insist on another little detour. Chloride is an old mining town inhabited by artists and writers, who have turned the place into a quirky little place to see.

The sun shines 350 days a year here, and it is very dry. No flower beds here, instead yards decorated with twisted old rusty metal and necks of glass bottles.

I wish I had more time here, but the others are getting restless, time to move on. Nevada it is.