Nyt se lähti

Lento huomenissa, tuli persuuksissa.

Olen hävyttömän huonosti ehtinyt perehtyä matkakohteeseen, mutta ainakin nämä pitäisi ehtiä:

-MoMan parhaat maalaukset ja valokuvat, tottakai

-joku näytelmä tai musikaali

-Brooklynin kirpparit

-pastrami sandwich Carnegiessa tai jossain muussa hyvässä juutalaisdelissä

-olut jossain oikein oikein vanhassa tunnelmallisessa pubissa Manhattanilla

-kylpy hotellihuoneen ammeessa..

sekä vapaata kuljailua, ihmettelyä, bongailua... ja nauttimista armaani kyljessä.

Toodeloo, nähdään ensi viikolla taas!

We are flying off tomorrow, I'm crazy busy.

I've had so little time to prepare, but there are some musts in New York. We will catch a play, go see MoMa, browse some Brooklyn fleas, eat a nice pastrami sandwich, grab a beer at a really, really old pub somewhere on Manhattan.

See you again next week!

By the fire

Kylläpä on ehtinyt vierähtää aikaa viimeisestä. Väliin tuli Oikea Elämä, piti todeta että aina ei joka paikkaan ennätä, ei jaksa eikä huvita. On ollut matkojen valmistelua, monensorttista tapahtumaa lasten kouluissa, joululahjojen tekoa, sinne tänne säntäilyä. Oikein ärsyttää miten kalenteri on hallinnut viime viikkoina, omille mieliteoille ei ole juuri jäänyt aikaa.

Mutta nyt taidan tarttua Tanjan haasteeseen, ennen ensi viikon matkaa, kiireiden välissä, pienessä huilihetkessä. Kiitos Tanja.

Harrastan: Elämässäni ei ole mitään säännöllisesti tapahtuvaa, ennalta suunniteltua toimintaa. Arjen normaalien toimintojen lisäksi siis. En haluaisikaan mitään sellaista. Riittää että saan tuijottaa kelloa aamuisin ja iltapäivisin kun lapset on vietävä ja tuotava. Koulujensa puitteissa on kaikenlaista aikataulutettua ohjelmaa. Taivun siihen kun on pakko.

Oman aikatauluni, eli mielialani mukaan teen, puuhastelen, joskus suoritankin. Mutta en harrasta. En oikein siedä edes tuota harrastus-sanaa.

Tykkään tallettaa elämää, kameran kanssa. Se roikkuu melkein aina kaulassa, tai on ainakin käden ulottuvilla. Ja kun kameraa ei ole mukana, talletan silmillä. Otan kuvia aina. Ruudutan maisemaa, rajaan mieleeni visuaalisia teoksia. Sitä en voi sulkea pois, enkä siitä luopua.

Ompelen, kudon, teen käsillä. Tykkään materiaaleista. Vaihe ennen tekemistä, kuvittelu, ajatuksissa työstö, on paras vaihe. Joudun aina patistamaan itseäni siirtymään visualisointivaiheesta tekemiseen. Rakastan mielikuvitella.

Nautin webbimaailmaan uppoutumisesta. Teekuppi vieressä kuljeskelen sulavasti Etuoven jugendasunnoista blogeihin, uutissivuilta matkakohteisiin, taidenäyttelyistä butiikkeihin.

Haastavinta elämässäni: Olla samanaikaisesti läsnäoleva, kypsä äiti lapsilleni sekä itseensä tyytyväinen, tasapainoinen nainen, joka saa toteuttaa itseään ja omia tarpeitaan. Mitään tämän haastavampaa en usko elämässä voivan olla olemassa.

Rakastan: Olen tunteilla käyvä ja välillä liiaksikin sentimentaalinen. Joinakin päivinä rakastan ihan kaikkea ja joskus taas en yhtään mitään, kaikki vastustaa. Mutta huonoinakin päivinä rakastan pyyteettömästi perhettäni, tätä omaa pientä yhteisöämme.

En voisi elää ilman: Hyvin vaikea kysymys. Filosofi minussa haluaa sanoa etten voi pitää kiinni mistään, en omistaa. Olen käynyt läpi elämänvaiheita joissa oli todettava, että monestakin asiasta voi luopua. Mikään ei ole ikuista. Jos jotain on sanottava, sanon etten voisi elää ilman unta. Unimaailmassani totetan asioita jotka ovat tässä todellisuudessa mahdottomia.

Haaveilen: Ajasta, jolloin voin rajattomasti toteuttaa omia toiveitani, mielitekojani. Asunnosta jugendtalossa keskellä kaupunkia. Matkoista vielä tuntemattomissa paikoissa. Laulutunneista.

Pelkään: Myrkkyhämähäkkejä. Niitä löytyy valitettavasti omasta pihapiiristäkin. Tosin ne pelkäävät luultavasti vielä enemmän minua.

Elämässäni on pysyvää: Enkö juuri sanonut että mikään ei ole ikuista? Hmmmh. Arkirutiinit kai, valitettavasti.

Naapurini eivät tiedä: Minustako? Höykäsenpöläystä. Täällä pidetään hyvin kohteliasta etäisyyttä naapureihin. Se on sääli.

Vaatekaapissani: On liikaa vaatteita joihin en ole koskenut kuukausiin.

En ole koskaan: Lentänyt kuumailmapallolla. Mutta sitäkin aion lähiaikoina kokeilla.

Eniten arvostan: Rehellisyyttä. Kykyä seistä sanojensa takana.

Haluaisin tavata: Useita henkilöitä blogimaailmasta.

Tropiikin kätköissä

Löydettiin salainen puutarha. Pieni seikkailu keskellä tropiikkia.

Puutarhassa oli talviaika. Siitä huolimatta se huikaisi meitä vihreydellään.

Valtavia palmuja, hehkeitä kukkia. Notkuvia sitruspuita. Bambumetsä joka kutsui kahisten heittelemään lehtiään ja kuikuilemaan kohti taivaita kurottavia latvojaan.

We found a secret garden. A little adventure in the tropics.

It was off-season time in the garden, but it still stunned us with its beauty. Huge palm trees, glowing flowers. Citrus trees heavy with fruit. A bamboo forest that made magical sounds, inviting us to throw leaves in the air and gaze up at the tree tops climbing into the skies.

Night light

Auringonlaskun aikaan pimenevällä rannalla astumme rajan toiselle puolelle. Päivänvalo kaikkoaa. Enää ei ole olennaista nähdä oikein ja tarkkaan, vaan avautua näkemään jotain muuta, hämärän loputtomat skaalat, toisiinsa sulautuvat värit.

Näemme toisemme enää hahmoina, mutta emme pelkää. Huomaamme että vaikka pimeys vallitsee, silläkin on oma valonsa. Lempeämpi, pehmeämpi.

At sunset, on the darkening beach we step over to the other side. Daylight is fading. It is no longer essential to see correctly and clearly, but to open up to see something else, the endless tones of twilight, the colors melting into each other.

We see each other as mere shadows, but we are not afraid. We can see that even if darkness prevails, it too has its own light. A softer, more compassionate light.

Luovutan

.. kuuluuko!

Antaa paistaa vaan! Kiskaistaan sitten takaisin hellemekko ylle, istutaan auringossa kutomassa villahuivia ja ihmettelemässä marraskuuta. Haetaan kylmää juotavaa ja muistetaan että parempi nauttia nyt, joskus näitäkin kuvia ehkä katsotaan haikeudella.

Huivi ei todellakaan tule itselle eikä kenellekään muullekaan eteläisen Kalifornian asukille.

I give up. It wasn't that many days ago that I was walking around with a sweater, honestly. And now it's back to sundress.

I'm knitting in the sun, but this woolly thing is definitely not for me, or for anyone else living in southern California for that matter.

Ja eikun kauppaan

Laukku valmis. Tarttis kuvata ja saada kauppaan.

Rumat vaatteet, äkkiä vaihtoon. Höh, käsi poikki. Laukku ei kokonaan kuvassa. Villatakki rutussa. Kauheeta, käsivarsi näyttää läskiltä. Kuva epätarkka. Hyi, kaula makkaralla. Laukun päällä roska, oivoi.

No joo, menköön.

Urban morning

Sunnuntai. Leikitäänkö tänään urbaania elämää?

Se menee näin:

Ystävä soittaa yllättäen, ehdottaa brunssia. Tottakai! Ajetaan Hillcrestiin, nimi ravintolan jonotuslistalle. Suosittu paikka, jalkakäytävä tulvii ihmisiä. Kierretäänkö pari korttelia? Joo!

Katsellaan kirjavaa katukuvaa. Bongataan sieltä täältä vanhoja taloja. Seurataan kylttejä katukirpparille. Hmm.. kiva tarjotin.. mutta ei sittenkään. Jatketaan matkaa.

Paras palata ravintolan suuntaan. Kävellään takaisin tietysti eri katua. Tulee vastaan mies ja mäyräkoira, rapsutetaan (koiraa).

Syödään hyvin! Pakataan puolet mahtiannoksista kotiin iltapalaksi.

Urban morning in Hillcrest. Put our name on the restaurant waitlist, walked around the neighborhood, looked at cool old houses.

Met a man with a dog. Stopped to do some petting.

Back at the restaurant. Huge portions! Took half of it back home for evening snack.

Iltaisin

Olihan kuulkaa pippaloita naapurustossa Halloween-yönä. Talot oli niin upeasti koristeltu, savut leijaili, aavemaisia huhuiluja ja sävelmiä soi yössä, valot vilkkui ja kimalteli. Kiersin lasten kanssa taloja ja jopa tällainen kyynikkokin nautti tunnelmasta.

Ja karkkia kertyi koreihin, oijoi että sitä tuli kilokaupalla.

Nyt ollaan jo arki-iltojen tunnelmassa taas. Pimeä tulee viiden aikaan kun kellot siirrettiin, miestä ei kotona näy ennen auringonlaskua. Sää on viilentynyt, paksumpi höyhenpeitto kaivettu komeron perukoilta.

Puistoihin ei ole enää asiaa tarhapäivän jälkeen kun pimeä koittaa niin äkkiä, mutta sisäpihalle voi mennä vielä jatkamaan leikkejä. Tulikin saatetaan laittaa loimottamaan pihatakkaan joku ilta, vaikka paistella vaahtokarkkeja.

Hyvää syksyistä viikonloppua meiltä kaikilta!

Halloween was fun, fun, fun. The houses in the neighborhood were so amazingly decorated. I walked around with the kids, and even an anti-Halloween person like me had fun.

But now it's back to normal evenings. The weather has cooled, and it gets dark earlier, around five. No going to park after school anymore. The kids have found our courtyard instead, for blowing bubbles or throwing ball around.

This weekend, we might even light a fire in the fireplace outside. Toast marshmallows maybe?

Have a nice weekend everyone!

Sumun verhossa

Ajan lasten kanssa kohti merta. Ajatus raikkaasta ilmasta ennen unta tuntuu hyvältä. Puolessavälissä matkaa usva hiipii jo pitkin tietä, tiedän siitä että perillä ranta on syvässä sumussa.

Menemme puistoon kuitenkin. Lapset kiipeävät puissa, minä katselen aaltoja ja mereltä palaavia surffaajia. Ihailen heidän intohimoansa, pelottomuutta. Uskaltautua sumun sokaisemanakin keskelle aaltojen pauhua. Mitä jos yhtäkkiä huomaakin olevansa sen saartamana, eikä löydä takaisin rannalle?

Kosteus hellii ihoa, sumu on lämmin, ei palella. Lapsista on hauskaa keinua sumun keskellä, vähän jännittävääkin.

Valo hiipuu, on aika suunnata kotiin. Ohikiitävä juna näyttää meille valoa.

A little outing by the sea before bedtime. It is foggy tonight.

I admire the surfers and their fearlessness. The way they throw themselves at the mercy of waves even in the midst of the fog. What if you get surrounded by it suddenly, and cannot find the shore anymore?

It starts getting dark, time to head home. A train flies by and guides us towards the road with its lights.

New York is a woman

Mies meni taas viikonloppuna menojaan, lennähti Kiinaan. Pienoista aaltoliikettä ja mielenmyllerrystä on aiheuttanut tuo matkustamisensa viime aikoina.


Me olemme täällä sitten lasten kanssa tatteina. Pientä lohtua tuo soittimeen ladattu uusi musiikki jota kuuntelen iltamyöhällä lasten jo nukahdettua, sekä matkaoppaiden selailu.


Olenhan sitä matkustellut minäkin. Tätäkin mannerta nähnyt monelta puolelta. Yhtenäkin vuonna muistan huojuneeni JFK:n maahantulojonoissa 11 kertaa, karjalaumassa tulliviranomaisten eteenpäin tönimänä. Enkä koskaan mennyt kaupunkiin asti, pidin sitä kentän tunnelmaa jo niin luotaantyöntävänä.

Sellaisena pidän New Yorkia vieläkin. Viileänä, tyrmäävänä, välinpitämättömänä. Vähän niinkuin tuossa laulussakin kuvataan.


Marraskuun viimeisellä viikolla juna kuitenkin jättää meidät Pennsylvania Stationille. Luulen että kaupungissa on silloin lunta. Mies huitoo meille taksin, ajamme hotellille, minä kurkin ikkunasta paloportaiden koristamia seiniä, ruuhkissa kulkevien kurttuisia ilmeitä ja jouluvaloja.

He left for China again this weekend.

I listen to music late at night, after kids are in bed, and leaf through travel books.

I have travelled too, in my time. One year I remember standing in that off-putting immigration line of JFK eleven times. Back then I thought never, I am never ever going into that city. I hated being pushed around like cattle at that airport.

And that's how I still see New York: cold, distant and indifferent. A little bit like in this song.

On the last week of November I will see New York for the first time. We will arrive by train, he will hail us a cab. I think there will be snow. I will peek thru the window and see Christmas lights, building fronts with their fire escapes, crumpy looks on people navigating the busy streets.