Horo mikä horo

Esikoisen koulussa on taas ylimääräistä ohjelmaa. Kulttuuripäivä, ja vanhempia ohjeistettiin tekemään jotakin perheen perinneruokaa, tai omaan kulttuuriin liittyvää syötävää. Aikani mietin mikä olisi sopivaa ja voisi minultakin onnistua. Meillä kun mies on se joka eniten keittiössä huseeraa.

No korvapuustit tietty! Eikun veivaamaan taikinaa. Sekoittaa, vispaa, lisää jauhoja, sekoittaa, hämmentää, lisää jauhoja. Miten tämä on vieläkin näin vetelää?

No kas kun resepti halusi desejä ja minä mittasin kupeilla Amerikan malliin. Vaikka olen noita konvertointejakin tehnyt sen sata kertaa.

Tänään myös puhelimessa sähläilin. Sovin tapaamista huomiselle, eli siis perjantaille, eikö niin? Hämmentynyt hiljaisuus toisessa päässä ja sitten varovainen kysymys: eikös tänään ole tiistai??

Totesin jokunen viikko sitten miehelle vastaavan tapauksen jälkeen että kait se keski-ikä on tulossa, ei sille mitään voi. Katsoi minua sillain vinosti ja naurahti: ai että tulossa? (On minua viisi vuotta nuorempi, viisastelija).

Siellä se paisuu nyt tiistaipyyhkeen alla. Taitaa tulla ennätyssatsi puusteja.

I made some cinnamon rolls today, for school's cultural heritage day. Only the recipe called for deciliters and I measured in cups. Oops. I might take some over to the neighbors too.

A few of these little incidents lately, which makes me feel like middle age is unavoidable. Husband thinks it's already here (he loves to rub it in, because he's five years behind me).