Julianin pikkutalossa

Joissakin viikonlopuissa vain on taikaa. En tiedä johtuiko se tästä pienestä suloisesta talosta Julianissa vaiko tähtien asennosta, mutta olimme kaikki niin onnellisia tällä pikkulomalla.

Paikka oli kerrassaan täydellinen. Narisevat puulattiat ja kitisevät vanhat rautasängyt. Molemmissa kylpyhuoneissa kauniit vanhat seinäpanelit ja tassuammeet.

Talon edessä oli veranta, jolle kannoimme kiikkutuolin. Verannan edessä olevat kukkapensaat olivat täynnä leppäkerttuja. Niitä kerätessä lapsilla vierähti monta tuntia ulkosalla.

Tie päättyy Calicoon

Sopivasti Barstowin lähellä on Calicon kaupunki. Vuosisadan lopulla kaupungissa kaivettiin kiivaasti hopeaa, mutta taru loppui jo vuonna 1904 kaivostoiminnan tyrehdyttyä.

Kaupungin rakennuksista enää kolmasosa on vanhoja alkuperäisiä, mutta turistien houkuttelemiseksi on kehitetty jäljitelmiä, osin käyttäen vanhoja materiaaleja.

Kaupunkiin päästäkseen on ostettava pääsylippu, me tömähdimme paikalle sulkemisaikaan emmekä maksaneet mitään. Kävelimme ympäriinsä sateessa ja meillä oli oikein kivaa. Parempi näin, ei väkijoukkoja.

Sanovat että kaupungissa kummittelevat kaivosmiesten haamut. Ei näkynyt... mutta jonkinlaisia väristyksiä tunsin selkänahassa.

Reissu on sitten kuulkaa lompsista loppu. Vaan ei hätiä, uusi pikkureissu tiedossa äitienpäiväviikonlopulle. Lähdemme tänään takaisin vuorille Julianiin (kirjoitin siitä syyskuussa), olemme vuokranneet sieltä pienen vanhan talon pariksi yöksi. Luvassa aamuköllöttelyä, herkuttelua, ajelua hevosrattailla. Ehkä pääsen vähän penkomaan antiikkikauppojakin.

Kiva kun kuljitte mukana ja nauttikaa äitienpäivästä, toivottavasti tulee kukkia ja kakkua!

* * * *

End of story in Calico. The town was a booming silver mining center at the end of last century, but died down in 1904. Only one third of the buildings are original, the rest have been recreated to attract tourists. We got there at closing time and did not have to pay for a ticket, good thing. It was raining, and no crowds, we enjoyed just walking around.

No more stories from this trip, but this weekend we are heading back to the mountains and Julian (I wrote about it back in September). We have rented an old house there for a couple of nights. I am hoping we will have a relaxing time, kicking back, enjoying good food, doing a little carriage ride. Maybe even popping in a couple of antique shops (if hubby will kindly watch the kids in the meanwhile).

Happy mother's day, all, hope it's filled with flowers and cake!

Rain in the Mojave

Heippa Las Vegas. Lähdetään kiertämään Mojaven autiomaan reunamia, pikkuhiljaa hivuttautuen takaisin kohti Kaliforniaa.

Eräät meistä ihailevat autiomaan värejä, toiset katselevat unia, väsyneinä Vegasin humuista.

Goffsin kaupungissa ei enää tarjoilla hampurilaisia eikä chiliä. Muutama postilaatikko oli kuitenkin edelleen pystyssä tien varressa, joten joitakin kovanahkaisia täällä siis asuu edelleen.

Daggett on viimeinen pysähdyspaikka ennen Barstowia, jonne aiomme ajaa yöksi. Daggettin Desert Market on vuosisadan alussa ollut suosittu kullankaivajien keskuudessa, täällä kultahippuset on vaihdettu rahaksi.

Mojave yllättää meidät rankkasateella, hyvin hyvin harvinaista täällä.

We say our goodbyes to Las Vegas and start heading south along the edges of the Mojave desert. The kids take a long nap, tired from all the fun of Vegas. It is a quiet ride, just admiring the colors and the vastness of the Mojave.

There are no longer burgers or chili on offer in Goffs. Some hardy residents still remain though, judging by the mailboxes still standing on the side of the road.

Last stop before Barstow where we will be bunking for the night is Daggett. The Desert Market was a popular place for gold diggers at the beginning of the century, this is where they swapped their gold for money.

We luck out and experience a hard outpour of rain in the desert, rare around here. The air smells very fresh after rain.

Vegasin valot

Niin, olimme sitten Vegasissakin pari yötä, vaikka sinne oikeastaan viimeiseksi olisin halunnut. Asuimme kuin kuninkaat isossa sviitissä ja kiertelimme valtavaa hotellikompleksia jossa oli kaikkea mahdollista haiakvaariosta luksusputiikkeihin.

Lapsille Vegas oli tietysti unohtumaton elämys. Kulkivat silmät pyöreinä pääkadulla jolla voi nähdä Eiffel-tornin, täysikokoisen vuoristoradan, pyramidin, merirosvolaivoja. Saivat kellua virtaavan joen vietävänä uima-altaalla, nukkua valtavan kokoisilla sängyillä, syödä aamiaista herkkubuffetista.

Mietinkin välillä että minkälainen on heidän todellisuutensa, omassa lapsuudessani kun en ikinä olisi voinut kuvitellakaan tällaista olevan edes olemassa. Toki tämä on harvinaista herkkua omillekin lapsille, mutta silti.

Meidän vanhempien paras elämys oli päästä kahdenkeskiselle illalliselle. Hotelliin oli päätynyt tuttu irlantilaisperhe, joten vuorottelimme lastenhoidossa. Molemmat pariskunnat pääsivät siis herkuttelemaan hotellin Aureole-ravintolaan jossa ruoka oli taivaallisen hyvää!

Esikoinen ja ystävänsä olivat niin mielissään yhteisestä ajasta että vaihtoivat kenkiäkin keskenänsä.

Chloride, aavekaupunki joka ei kuollut

Vielä ennen Nevadan rajaa tahdon tehdä pienen hyppäyksen pois polulta. Olen lukenut pienestä Chloridesta, joka vuosisadan vaihteessa oli vilkas kaivoskaupunki.

Mies katsahtaa vuorille kiipeävää pölyistä tietä ja tuumaa ettei siellä taida mitään olla. Minä käännän itsepintaisesti rattia.

Chloride osoittautuu helmeksi. Paikka vuoren rinteellä on niin kuiva että kukkapuutarhojen sijaan näemme ruosteisesta metallista veivattuja pihakoristeita. Pyöränrenkaista tehtyjä tuuliviirejä.

Aurinko paistaa täällä 350 päivää vuodessa. Paikkaa asuttavat taiteilijat, muusikot, kultasepät, jotka ovat tehneet itselleen asuntoja vanhoista bensa-asemista ja hylätyistä hökkeleistä.

Tätä taloa kiersi rautatie. Junaa ei kyllä näkynyt.

Matkaan taas. Se on sitten Nevada.

Even though hubby and kids are anxious to cross the state line, I insist on another little detour. Chloride is an old mining town inhabited by artists and writers, who have turned the place into a quirky little place to see.

The sun shines 350 days a year here, and it is very dry. No flower beds here, instead yards decorated with twisted old rusty metal and necks of glass bottles.

I wish I had more time here, but the others are getting restless, time to move on. Nevada it is.

Ollaanko jo Nevadassa?

Edelleen poljetaan pitkin vanhaa maantietä. Täällä on paras olla tankki täynnä, bensa-asemilla näkyy enää korkeintaan haamuja.

Luulen että mies ja lapset haukottelevat jo kyllästymistään. Minulle nämä maisemat ovat kuitenkin niitä parhaita, huudan 'pysähdy, tahdon kuvata nuo ohdakkeet!' (kukaan autossa ei enää ihmettele jos juoksen pitkin pientaretta kuvaamassa keskellä ei mitään)

Tien vartta kulkee rautatie. Silloin tällöin näemme rahtijunia jotka näyttävät mailien pituisilta.

Nevada näkyy jo horisontissa. Muilla siintää ajatuksissa jo Las Vegas, minulla ei sinne ole vielä mitään kiirettä.

* * * *
We are still plowing along route 66. I think the others are yawning with boredom, but they don't mind me jumping out of the car here and there, even if it's just to photograph old houses and weeds on the side of the road.

Every now and then we see freight trains that seem a mile long. And Nevada can already be seen in the horizon.

Route 66

Olemme tietynlaisessa taitekohdassa reissua. Kanjoni takana, aika kääntyä takaisin kohti länttä ja suunnata Las Vegasin kautta kotiin.

Jos pohjoisessa Arizonassa ajaa, on tietysti kuljettava historiallista 66:tta. Tie on enimmäkseen kaksikaistainen ja melko autio. Kaupungit sen varrella ovat tyhjentyneet, tien kulta-aika on kauan sitten jäänyt taakse.

On kuumaa ja kuivaa. Näemme hiekkamyrskyn!

Seligmanin kaupungissa yritetään elvyttää 66:n historiaa. Aika hiljaista oli kyllä täälläkin, mietitytti kauankohan kaupunki pysyy elossa. Kannoimme kortemme kekoon, ostimme täältä matkaevästä.

Takaisin matkantekoon. Katsokaapa näettekö heijastuksen kaukana tiellä.

We have now seen the canyon, time to head back west towards home, seeing Las Vegas on the way.

If travelling in northern Arizona, one must of course ride on route 66. It looked rather barren and empty, sadly. We stopped in Seligman to get some snacks, trying to do our small part in keeping the town alive.