Aina tavaroita purkaessa käy näin. Jostain laatikosta löytyy jotain, juuttuu nurkkaan muistelemaan, nauramaan menneitä. Yksi laatikko on seurannut mukana vuosia. Entisiltä heiloilta, toiveikkailta tapauksilta, ihastuksilta tulleet kirjeet ja kortit on kerätty sinne. Rakkausrunojakin löytyy, oikein tunteenpurkauksia. Kuulkaapas tätäkin otetta, kortti Milanosta: 'Hymysi on kuin kirkkain auringonsäde keskellä ikuista pimeyttä.' Tämä loppukaneetti seurasi sitä tyypillistä ja tylsää paikallisen sään kuvausta, raporttia työtunneista konferenssimatkalla.
Muistan että silloin tuo vuodatus lähinnä ahdisti. Oma tykytys kun suuntautui ihan jollekulle toiselle. Nykyään sille voi jo hymyillä, jopa vähän heltyä. Onhan se niin tosissaan raapustettu.
Sitten löytyy niitä kirjeitä, lappusia, pikaisia niitä-näitä rykäisyjä joista yritin aikoinaan kaivella salaista sanomaa. Tarkoittikohan se sitä.. Aikookohan se oikeasti tulla vielä? Hukkaanheitettyä pohdintaa. Toivottomia tapauksia. Vuodatettuja kyyneleitä.
Nykyinen mielitietty, armas mieheni ei ole kirjoituksistaan tunnettu, vaikka sanavalmiutta löytyykin. Ei lähetä reissuiltaan kortteja, ei heru lemmenviestejä. Jokunen I love you on jossain saattanut vilahtaa, luultavasti jonkun kipakan riidan lepyttämiseksi, kukkapuskan mukana pikkuisessa valkoisessa lapunpahasessa. Pääsi jääkaapin oveen kiinni, olihan se sellainen ihme.
Mutta teoissaan löytyy kyllä sitäkin enemmän. Ihana mies, ihan paras.
16 kommenttia:
Vastaavia pakaaseja (ovat vintissä) en ole uskaltanut avata. En ole varma haluanko läpikäydä muistoja. Mutta haluan kuitenkin ne säilyttää. Miksihän?
Sälöntälaatikkosi on hurmaava.
Noita katsellessa tulee ikävä kortti- ja kirjeaikaa. Nykyään kaikki tapahtuu sähköisesti, ja niin äkkiä. Ei enää tarvitse odottaa että posti tuo viestin. Eikä tekstiviestejä jaa samalla tavalla säilöön, mikä on vähän surullista.
Löysin vastikää isovanhempien vintistä ukkini kirjoittamia kirjeitä mummille. Ujo ukkini hehkutti niissä esimerkiksi miten suloinen esikoisvauvan peppu oli. Tuli ihan itku silmään. Ja tietty nätillä käsialalla täytekynällä kirjoitettu. Ilman kirjeitä en olisi koskaan tiennyt, että työmatkalla ukkini tuoreena isukkina kaipaili vauvan silkkistä peppua. Kirjeissä on taikaa.
Sängyn alla on minun kortti- ja kirjelootani. Juuri hiljan mietin että olen tainnut saada enemmän "rakkauskirjeitä' kuin olen lähettänyt - mutta ei niitä silti monta ole. tai miten sen nyt sitten määritteleekin.
Mun mieheni ei ole kynämiehiä, ei ollenkaan. Sanojakin säästelee, mutta sopii minulle. En ole hyvä ottamaan vastaan kovin makeita tunteenpurkauksia joutumatta kiusaannuksen tilaan...;-)
Kyllä ne teot sentään on tärkeimpiä.
Minun mieheni taas on kynämiehiä - ammatikseen. Ei taida jaksaa vapaa-ajalla kirjoitella vaimolle lemmenviestejä. Tuleehan se muutenkin selväksi, mutta jälkipolville ei jää todisteita!
Omat lapseni vasta ihan äskettäin (ovat siis 9 ja 12) hoksasivat, että minulla on ollut poikaystäviä ennen heidän isäänsäkin.
Muuton yhteydessä kun kasa valokuvia ja muuta sälää pursusi erinäisistä risaisista pahvilaatikoista. Joku päivä siivoan entisen elämäni järjestelmälliseen BOXIIN. Ostan vaikka jonkun kauniin laatikon. Sinne on nyt laitettava lasteni isäkin, josta vuosi sitten erosin.
Ihana oli lukea tämä. Olet onnellinen!
Mina tyhmana (!!) heitin ison kasan kirjeita menemaan aikoinaan (entisilta ihastuksilta). On niita hauska lueskella joskus. Sailytin sentaan ihan ensimmaisen rakkausviestin jonka olen saanut.
Minakin olen aivan tyytyvainen nykyaan ilman moisia rakkaudentunnustuksia. Minulla on niita jo laatikollinen mieheltani ja eihan sita aina keksi jotain uutta sanottavaa.
Mainio postaus. Kaikillahan meilla on aikaisemmat kokemukset ja joskus on hauska niita miettia ihan vaan huvin vuoksi.
Minä yritin aiemmin mitä pikemmin hankkiutua ei-toivotuista rakkaudenosoituksista eroon. Nyt harmittaa, etten säästänyt niitä, kaikkia vilpittömiä tunteidenosoituksia. Edelliseltäni saatuja pieniä tunnustuksia en raaski pistää pois, vaikken halua ottaa esiin ja vaipua melankoliaankaan. Välillä pohdin, mitä puolestaan hän on tehnyt niille muutamalle kirjeelle ja kortille, joita lähetin, tai minusta otetuille valokuville. Ovatkohan ne saaneet saman kohtalon, kun aiemmin saamani rakkauskirjeet...olen tainnut aikanaan olla liian tyly, kun en itsellenikään toivo samaa...
Ai niin, piti kysyä, että saako sinut linkittää! Eli saako? :)
Ihana muistolaatikko. On tosiaan sääli, ettei enää lähetellä kirjeitä eikä oikein korttejakaan. Postia on niin mukava saada.
Omat ihastuksilta saadut kirjeet tuhosin joskus jossain puuskassa. En ole niitä kaivannut, mutta olisihan varmaan lapsista ollut hauska niitä lueskella joskus, ehkä.
Liivia, joo, en minäkään kovin usein viitsi noita lukea. Mutta silloin tällöin hauskaa muistella..
Laatikko on kirpparilta löydetty vanha ööh.. onko se toalettilaukku?
Anniina, niin, kyllä oikeita kirjeitä on vielä mukava saada. Mutta harvemminhan niitä tulee.
Matroskin, ihana oli löytösi!
Violet, niin se taitaa olla minullakin että enemmän olen saanut vastaanottaa.. Ja teot on tärkeimpiä, ehdottomasti. Silti lingvistinä osaan arvostaa kauniita kirjoituksiakin, ja jos joku osaa kirjoittaa runojakin olen ihan myyty.
Matroskin, joo kyllä jotain todisteita olisi hyvä jäädä. Ehkä pieni muistutus miehelle paikallaan..
Sooloilija, kyllä, onnellinen olen. Ja mitä tulee lapsiin niin esikoiselle olen jo joskus maininnut entisistä ajoista ja ihmisistä. Selkeästi lasten on vaikea sellaisia käsittää, mutta ei minusta niitä kannata salaillakaan.
Sansku, jos laatikollisen olet saanut niin ei niitä varmaan enempää kaipaakaan!
17 neliötä, on mullakin jotain tullut heitettyä kiukunpuuskissa pois. Ja jotkut vanhat jutut on niin nolojakin jo ettei viitsi enää katsella.. Tuostapa tulikin mieleen että eräältä edelliseltä kuulin miten uusi tyttöystävänsä oli mustasukkaisuuksissaan repinyt kaikki valokuvat joissa olin hänen kanssaan. Se kyllä huvitti.
Anniina, no tottakai!
Tottahan sita saa joskus vahan muistella, elettya elamaansa :).
Mihinkahan mun tuollaiset aarteet on oikein joutuneet, vai onkohan niita enaan olemassakaan, hmm....
Ah, miten ihastuttava takanreunus lyhtyineen ja Buddhineen, Aasia-fani kun minakin. Levollista ja kodikasta.
Ja jos ehdit, niin poikkeas hakemassa vahan sita rakkautta myos blogistanikin ;).
Minultakin olisi rakkaudentunnustus blogissani sinulle jaossa... :)
Minulla ei tuollaisia rakkaudentunnustus-kirjeitä pahemmin itsellä ole, mutta on ollut hauska lukea ja kuulla äidin saksalaisesta heilasta, varsinkin sen jälkeen kun tämä mies noin neljänkymmenen vuoden jälkeen otti uudelleen yhteyttä äitiini - jännittävää!
juuri TANAAN minakin taalla availin naita vanhoja laatikoita. koulutoverini kirjoja, rakkauskirjeita irlannista minulle ameriikkaan. mina en pysty niita lukemaan. en taida olla viela tarpeeksi vanha. ja luulen, etta mies ei edes tieda etta olen naita kirjeita saastanyt tanne asti yhdeksan maan kautta. yksi poika aikoinaan lahetti aivan joka paiva kirjeen vuoden ajan. voih.
Lähetä kommentti