Hubby is away on one of his longer work trips. Usually the first day goes by in generally positive spirits. I try to do something extra fun with kids to wash away the sadness of seeing him go.
On second day, we are still ok. A little tired maybe, but getting along. Starting to count the days though.
Third day, uh-oh. Not so much fun anymore. Definitely worn out by now. Feeling like I'm being torn in three different directions. One is constantly calling out to me, second is doing something mischievous behind my back, third one is complaining about the other two. I'm cranky. Why do they have to fight so much?
Fourth day. Will somebody come and rescue me now?
By fifth day I am done. Finito. Good thing he is coming home in the evening.
~~~~
We're on the fourth one today. Spilled drinks, broken toys, crayon marks on the table. Doctor's appointments, four vaccinations. One kid with ear infection, two coughing. Forgotten homework. Couple of bruised knees. Ants taking over kitchen.
And then this arrived.
The oh-so-delicate bracelet and the beautiful photo that came with it really brightened my day. Sending BIG hugs to Pikkujutut.Isn't this just amazing? Can't wait to go out and flaunt it!
14 kommenttia:
Ärrrr tämä bloggerin kommentointi jotenkin sekoilee mulla aina, koskaan muka ei ole salasana oikein ja täytyy käydä se uusimassa, murr...
Mutta piti siis kirjottaa että sympatiseeraan todellakin! Itte täällä raksaleskenä ja noiden kans 24/7.. ja nyt meilläkin nenät vuotaa ja kiukuttaa ja yöllä heräillään. Huoh. *Oma valinta, oma valinta, oma valinta...I know*
Ja siis ihhhhhhana koru!!! Mistä noita saa? Mää HALUAN!! Siis voiko noita ostaa, ei ihan selvinnyt kun äkkiä vilkaisin tuota linkittämääsi blogia?
Terkkuja ja tsemppiä!
Aivan mielettömän kaunis koru!
Käy kurkkaamassa blogiini :)
Kuulostaa tutulta. :)
Koru on upea. Muistin, että kyselit siitä jo silloin kun kuva julkaistiin. Itse olen koukussa näihin koruihin ja kolmen jo olemassa olevan lisäksi tilauksessa on jo lisää, kuhan taitelija pääsisi tekemään ;)
Hienoa, että tuli perille..:).
Täällä vedellään viimeisiä päiviä yksinhuoltajana.Kamppeet jo pakattu ja nyt odotellaan lentoa. Olen aivan loppu.Nuo päiväsi ovat kuin omistani mutta onneksi ne aina unohtaa,kunnes taas...
Marita: heh heh, tämä taiteilija odottaa siis paluuta arkeen...;)
Noinhan ne päivien fiilikset menevät. Sympatiseeraan täysin. Koru on ilmestys - ei olisi siis sopivampaan aikaa voinut luukusta kolahtaa! Jaksamisia sinne vielä viimeisiin puristuksiin!
voi tuota korua ja kaunista korttia..IHANAT.
miten toisesta erossa oleminen onkin niin vaikeaa.
minulla tuo ensimmäinen päivä on samankaltainen, sitä ajattelee että ihan kivaa, omaa rauhaa, teenpä tässä nyt jotain itsekseni. ja sitten tulee se masentuminen.
mutta kai sitä on oikean ihmisen kanssa kun vuodesta toiseen ikävä vaan kasvaa toisen ollessa pois.
lasten kanssa sitten varmaan vielä omat kommervenkkinsä siihen päälle.
Minulla ei niinkään ole ikävä miestä (ainakaan moneen päivään;-)) vaan raskaaksi miehen matkat tekee se yksin arjesta selvityminen.Sinänsä hassua, sillä eihän me normaalissa arjessakaan ehditä paljon yhdessä olemaan - eikä mies lasten kanssa tekemään asioita.
Mutta kai se on se, että edes illalla vois kaatua jonkun viereen voivottamaan päiväänsä.
ONNEKSI mieheni työmatkat ovat tällä hetkellä tosi harvinaisia.
KOru on kaunis, olen samaa mieltä.
Se ei olisi voinut kai parempaan aikaan tulla.
Hanna, siellä Pikkujuttujen blogissa on linkki toiseen blogiinsa jossa on korut. Eiks ookki ihana. Ja voi voi raksaleskeä, sitä taitaa kestää jonki aikaa. Mutta hei, pakkaa poijaat ja laukut ja hypätkää koneeseen, pikku loma auringossa?
Anioni, kiitos. Mää olen älyttömän huono kopioimaan noita blogiini. Mutta arvostan kyllä kaikkia tollaisia huomionosoituksia.
Marita, ai sää aloit oikein ykkösasiakkaaksi ;-)
Pikkujutut, kiitos vaan vielä! Väkerrän täällä jotain vaihtoon jahka saan tämän työpöydän puhtaaksi.
Sanctuary, viimeistä iltaa viedään ja muksut nukkuu jo. Eiköhän tämä tästä.
Aino, kommervenkit hyvinkin. Miten ne osaakin.. Mutta on mulla myös miestä ikävä. Me ollaan ihan paita ja peppu vielä kymmenen vuoden jälkeenki.
Violet, nimenomaan se arjesta selviytyminen. Se on yllättävän fyysistä hommaa pienten lasten kanssa. Kun sain pienimmät petiin, vanhimman kanssa tehtiin vielä läksyt, pyöritin pyykkikonetta, tein lounaslaukut valmiiksi. Mutta nyt loppuu vaikerrus.
Ai että haluaisit sinne lisää tappelevia mölyapinoita? Mietihän nyt vielä mitä sanot ja ketä kutsut... ;)
Aika vähän meilläkin nähdään nykyään, parhaimmillaan viereen kaatuu yöllä yhden-kahden välillä uupunut IT- ja raksatyöläinen ja samainen urhea mies lähtee aamukuudelta takaisin sorvin ääreen. Ei se onneksi ihan joka päivä tuollaista ole, ja onneksi on edelleen mummut ja papat! Tänään pääsenkin iltapäivällä korkkaamaan söpöt uudet jumppatossut (ai miten niin välineurheilija ;))
Tarvii mennä kurkkimaan noita koruja tarkemmin...
Mina en ihan noin pahana leskena mutta mies on kylla toissa tosi pitkia paivia koko kuukauden. Jakseluja!
On kylla aivan ihana rannekoru! Tuota tulisi jopa pidettya. Kiva etta loytyy pikku piristyksia kun elama koettelee.
Merja, jep. Tyttärenikin on aivan ihastunut ja haluaa omansa :)
Laitoin sulle muuten sähköpostina eilen kutsun blogini kakkososaan. Tervetuloa. Sama meno jatkuu :)
ärräpäätä tulee täälläkin...olli sairastu sitten laurin jälkeen ja hänet pitäisi ehtiä viedä lääkärille.siinä sivussa nuorimmat veljekset ottivat vähän yhteen, toiselta aukes nenä ja toiselta polvi.mies on helsingissä 5 päivää ja kaikki loppurutistukset jää maanantaille jollon pitäs ajella helsinkiin.
mullaki on noita koruja, sain niitä kummityttöni äidiltä joululahjaksi.mutta nyt narinat seis...ja pakkaamaan....
Koru on kaunis ja saapuipa sopivaan aikaan. Olen iloinen, että minullakin on oma Pikkujutut-koru.
Tuttua tarinaa, toisin ilman ihanaa ylläriä. Kaunis!
Lähetä kommentti