torstai 6. toukokuuta 2010

Aamu

Aamuinen

Aloitin aamun pihalla, teellä auringossa. Päässä pyörii monenlaista, tauotta. Tulevaisuuden näkymiä, oletuksia, haaveita, ehkä vähän huoliakin. Yritän kuvitella elämää kuukausiksi eteenpäin.

Mies sai eilen huonoja uutisia. Toivomamme työpaikka ei osunut hänelle. Sitten iltapäivällä sai hyviä uutisia. Tarjouksen josta on ehkä mahdotonta kieltäytyä. Vaikkei se olekaan minulle mieluinen kohde.

Sitten katsoin heijastusta ikkunasta. Siirryin syvistä vesistä pintaan, katselin kuvaani. Helpompi miettiä kevyttä kuin raskasta. Huokaisin hiuksia. Ne ovat taas palautumassa. Olin vuoden väärällä hormonimäärällä. Onneksi havahduin ennenkuin kaljuunnuin.

Huomenna yllätän miehen, vien kokemaan jotakin jännittävää. Pientä virettä ylöspäin tässä kaivataankin.

23 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Tässä olikin kaikenlaista sulateltavaa. Upean omakuvan kera.
Niin, aina ei voi valita.

Kauhea tuo hiusjuttu. Vaivaakohan minuakin joku sama, tukkaa lähtee kauheasti. Niin paljon, että on jo aika ihme että sitä on vielä päässäkin. Kävin kyllä lääkärissä, yksityisellä, muttei häntä kiinnostanut ollenkaan, ei sanonut juutajaata.
Hyvä, että sinulla se asia kunnossa.

pikkujutut kirjoitti...

Kuvasi on upea.

En voinut valita aikoinaan minäkään, enkä halunnut edes muuttaa ja nyt olen yksi kauimmin paikalla ollesta. Elämä on yllätyksiä täynnä.

piilomaja kirjoitti...

Mulla on ollut menneisyydessä ongelmia kilpirauhasen kanssa ja kyllä kävi tukka vähiin. En tiedä onko sulla kyse siitä mutta voi että...muistan kyllä miten ohueksi kävi eikä mulla ole muutenkaan paksu tukka.

Olen ihan kauhean utelias. Haluaisin niin tietää mikä on se kohde joka ei ole mieluinen. Kerro edes onko se samssa maassa kuin nyt?;-)

Minä haluaisin viedä miehen kans johonkin yllätykseen viikonloppuna mutten keksi mihin tuuppaan lapset.

Merja kirjoitti...

Liivia, meillä on vain nyt sellainen tilanne että minä en halua valita samaa kuin mies. Mutta kun tarjous on hyvä.. ja työtäkin pitää tehdä..

Hiuksista: tarkistuta estrogeenisi. Voi johtua siitä että se on liian alhainen. Voihan nuo olla kyllä myös kilpirauhasjuttuja. Tai muutakin, mistäs minä tiedän. Mutta siitä estrogeenistä lähtisin liikkeelle.

Pikkujutut, yllätyksiä juu. Mutta minä en vaan halua sinne. Nyt mietitään voidaanko jakaa elämä kahtia joksikin aikaa.

Merja kirjoitti...

No onpas jännää. Just Violetin kanssa puhuttiin yhtäaikaa toisistamme tietämättä tuosta kilpirauhasesta.

Se on se tarjous täällä Kaliforniassa. Mutta kun minä en haluais enää tänne jäädä.

piilomaja kirjoitti...

Ahaa. Okei. Ymmärrän sitten miltä tuntuu. Että toisaalta pitäisi tarttua (kun se on miehelle mieluinen ja pelkää että jos ei muuta tulekaan, yhtä hyvää) mutta toisaalta on ihan plääh-ajatus.

hietzu kirjoitti...

Kaunis kuva, ja kauniisti auringonvalo leikkii ihollasi. Ihanaa tulla lukemaan päivityksiäsi, pääsee pois arjesta kuviesi ja tekstiesi kautta. Kiitos että piristät päiviäni ja toivon kaikkea hyvää vastaavasti sinnekin, ylä- ja alamäkien keskelle.Aina ei elämä näytä niitä kauneimpia kasvojaan, mutta toivo paremmasta ajaa eteenpäin. Hyvää kevättä ja kesää täältä Suomesta, Savon sydämestä! :)

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän tuon yhtälön.
Itse kotona, pienet lapset ja miehen työ määrittelee paikkakunnan ja seudun..

Sitähän se on elämä, kompromissien ja epävarmuuden sietämistä toisinaan.

Mekin elimme minulle epämieluisalla paikkakunnalla, vaadin lupauksen mieheltä, että emme lopullisesti jää :) :) :)
Niinkin voisi vahingossa käydä, että turtuu liikaa, elää päivän kerrallaan ja huomaa vuosien vaan kuluneen itselle sopimattomassa ympäristössä. Pelkäsin sitä.

Emme lopullisesti jääneet, löysimme paikkakunnan, joka molemmille sopii ja miehelle täältä työn. Itse olen äitiyslomalla.

Elimme puoli vuotta ennen muuttoa täydellisessä epävarmuudessa tulevaisuudesta. Olimme vaan päättäneet, että muutamme, muusta emme tiennet mitään ennen kuin kuukautta ennen muuttoa, asunnon irtisanomisviikolla. Kyllä meitä hulluina pidettiin.

Olotila noiden epävarmojen kuukausien aikana vaihteli kyllä toivosta epätoivoon. Olimme miehen kanssa kuitenkin samaa mieltä, ettei elämää voi pitemmän päälle tuhlata turvallisuushakuisiin epämieluisiin ratkaisuihin.

Kyllä asioilla on tapana järjestyä.

Voisitko sietää epämieluisaa asuinpaikkakuntaa hetken, jos kehittelet itsellesi jotain oikein tosi kivaa tekemistä sinne? Että sinullakin olisi joku ihan oma paikka ja tarkoitus (perheen lisäksi) olla siellä.

-Maaria

Olina kirjoitti...

Voin uskoa, että päässä pyörii, ja huokaisuttaa ja vaikka mitä. Ja kuitenkin tahdon uskoa myös, että ehkä nyt epämiellyttäviltäkin tuntuvat ratkaisut (jos ovat välttämättömiä) sitten joskus näyttäytyvät oikeina ja hyvinä.

mizyéna kirjoitti...

Toivottavasri kaikki kuitenkin järjestyy parhain! Tuttua nuo vaikeat valinnat meilläkin.

Kaunis kuva.

Vihreatniityt kirjoitti...

Voi, niin tuttua nuo monimutkaiset työkuviot meilläkin. Mies reissaa työn perässä, ja minä pysyn paikalla. En välttämättä elä unelmaelämääni juuri nyt, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Jätimme muutamisen liian myöhään, ja nyt vanhemman iän ja koulun takia olisi suorastaan uhkarohkeaa vaihtaa maisemaa. Liivia on oikeassa, aina ei voi valita. Pitää vaan yritää nauttia siitä mitä on. Välillä helpommin sanottu kuin tehty!

Anonyymi kirjoitti...

Kerrankin jollakin sama ongelma kuin miunulla....ei tuo miehen työ juttu vaan se että tukka lähtee!!!
Onko helppo tutkia estrogeeni vajaukset?
Olen melkein 51v ja kai se on jo puoli vuosikymmentä ollut iästäkin johtuvaa että tukka irtoaa ja naama ryppyyntyy ja kaikki veltostuu mutta kun olen ajatellut että kun joka kuukausi elimistöni toimii kuin kello entiseen malliin niin ei tukan lähtö ole hormoneista kiinni mutta jospas onkin.......
ja olisi kiva muiltakin saada mielipiteitä hormonihoito vai ei jossain vaiheessa elämää? tähän asti olen ollut sitä vastaan....vältän muutenkin kaikkia lääkkeitä yms. joskin e-pillereitä söin ties kuinka kauan ja vasta pari vuotta sitten lopetin kun alkoi verenpaineet mennä pilviin eikä lääkäri tiennyt mikä vaivasi kun en tavalliselle lääkärille sanonut että pillereitä söin kun ne ei minusta olleet lääkkeitä!!!
(sorry kun tuli tekstiä joka kai kuuluisi lääkärinpalstalle mutta kun oli nyt sopiva tilaisuus...)
-Ann

MaaMaa kirjoitti...

Inhottavinta on jos joutuu jäämään sen jälkeen, kun oli jo ihan lähdössä! Siinä ei enää auta sekään, vaikka periaatteessa tykkäisi paikasta. Mä olin jo pari vuotta sitten ihan lähdössä Dublinista ja kun sitten jäätiinkin, niin olin todellakin ihan pläääääääääh -- mutta onneksi tuli uusi ja paljon parempi tilaisuus nyt, ja olen päässyt uuteen ihanaan paikkaan :)
Toivottavasti tekin, jos ei sitten ihan vielä, niin sitten tulevaisuudessa kahta ihanampaan paikkaan ... palojen pitää vaan paikoilleen loksahtaa ... :)
Tsemppiä!

Vilijonkka kirjoitti...

"huomenna yllätän mieheni" sai havahtumaan, että milloinkahan viimeksi olen edes yrittänyt yllättää miestäni...

Pahinta teidän tilanteessa on varmaan se, että kun olet jo ajatellut "pääseväsi" pois ja sitten pitäisikin jäädä. Olisiko mitään mahdollisuutta ennättää löytää vielä jotain muuta? Hankalaa on tämä nykypäivän paimentolaisen elämä, etenkin kun laidunmaa on koko maailma. Toisaalta... Vain ja ainoastaan mekin miehen työn vuoksi täällä edelleen ollaan, minä olisin jo pois haikailemassa, mutta tilanne ei moista taida sallia.

Tsemppiä!

Merja kirjoitti...

Hietzu, kiitos kauniista sanoista.

Maaria, helpottavaa kuulla joltakulta joka on ollut aikalailla samassa tilanteessa! Juu, voisin varmaan kestää jos olisi hetkellinen juttu. Mutta tiedän että tuonne muutto (pohjoisemmassa Kaliforniassa) on tavallaan vain sen asian lykkäystä että tiedän etten kuulu tänne. Sanoin miehelle että alan olla jo liian vanha asumaan paikassa mikä ei ole kotini. Kun tulimme tänne olimme sillä mielellä että tämä on väliaikaista, mutta että katsotaan. Nyt tiedän kuitenkin etten halua enää täällä olla.

Olina, nyt on enemmänkin sellainen tilanne että pitää ottaa omat ohjat käteen ja vain päättää se sopiva ratkaisu..

Mizyéna, näinhän se taitaa olla kaikissa kansainvälisissä suhteissa. Joku joutuu aina tekemään kompromissin.

Vihreatniityt, juu reissausta se tulee olemaan täälläkin. Mun on siis päätettävä missä haluan oikeasti olla kun toinen reissaa..

Ann, en oikeasti tiedä miten nuo vajaukset tutkitaan. Minä olen ollut pitkään hormonikorvaushoidolla niin tajusin vihdoin itsediagnoosilla että jotain on pielessä. Hormonihoito on mulle siis välttämättömyys, joten en oikein osaa sanoa puolesta tai vastaan. Mutta voisin sanoa ehkä sen että mieluummin hoito kuin kärvistely..

MaaMaa, te olettekin ihanassa paikassa! Indeed!

Vilijonkka, tuo mun yllätykseni liittyy miehen syntymäpäivään. Hän täytti 40.

En tiedä ehtiikö löytää enää muuta. Nyt pitäisi jo pakata taloa, tänään tulee yksi muuttofirma antamaan arviota..

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän niin hyvin tuon tunteen kun ei halua enää jäädä. Itse olen siinä mielentilassa pakannut laukkuni ja lähtenyt ulkomailta kotiin, vaikka tarkoitus oli jäädä.

Kyllä erossa olo repii suhdetta ja on kuluttavaa, varsinkin kun on pieniä lapsia, mutta enemmän se varmaan alkaa repiä, jos sinulla on kaiken aikaa paha olla ja tunnet tekeväsi uhrauksen miehesi työn takia.

Mieheni teki reissutöitä liki viisi vuotta ja minä pysyin tuon ajan Suomessa lapsemme kanssa. Tuohon aikaan mahtuu kaikenlaisia tunteita, mutta me jaksoimme sen varjolla, että meillä oli koko ajan päämääränä koti ja yhteinen elämä Suomessa. Molemmat haluttiin sitä ja nyt lopulta se on toteutumassa tänä syksynä.

Jotenkin luulen, että jos olisin antanut periksi ja lähtenyt perään maailman kolkkiin, olisimme kiertolaisia ikuisen ajan. Miehenikin sanoo, että koska minä ja koti olimme täällä, oli hänellä koko ajan suunta jota kohti tulla, vaikka maailmalla olikin yksin.

En mitenkään koita puhua tämän asian puolesta, että tämä olisi mitenkään toimiva ja hyvä ratkaisu, mutta meillä ainakin näin oli paras, jo oman mielenterveyteni kannalta.. ;)Täällä oli kuitenkin omat läheiset ja ystävät. Maailmalla ei olisi ollut ketään ja töitä ja työmatkoja mies sielläkin teki lähes kellonympäri. Olisin lopulta ollut paljon yksinäisempi ja riutuneempi mukana kuin täällä kotona odottamassa.

Toivon sinulle ja perheellesi voimia tehdä vaikea päätös!

Johanna

outi kirjoitti...

voi hitto kun on hieno omakuva, kaunis.

kuulostaa aikamoisilta päätöksiltä mitä teillä nyt on edessä. toivottavasti saatte asian jotenkin järjestymään niin että kummallakin olisi sen kanssa hyvä olla.

Celia kirjoitti...

Äärettömän kaunis omakuva, kuin jostain hienosta elokuvasta.

Vaikeita valintoja.
Kunpa löytyisi se oikea paikka ja työ. Sellainen just, jossa molempien on hyvä olla.

Kirsi kirjoitti...

Paljastatko, mihin olisitte päätyneet, jos olisi käynyt toivomallasi tavalla?

Anonyymi kirjoitti...

Oi, kerro oikein pian sitten miten miehesi yllätit!!! Mielenkiintoista ja kivaa. On niin tärkeää huolehtia parisuhteesta ja tehdä yhdessä jotain vähän ekstraspesiaalia välillä. Tai vaikka jotain ihan pientäkin tavallisesta poikkeavaa.

Mihin päin joutuisitte lähtemään? Ei sentään Alaskaan? =)

Oikein mukavaa viikonloppua!

t.Tuuli

Kirjailijatar kirjoitti...

Kaunis kuva sinusta. Niin se elämä heittelee. Ei yleensä mene asiat ihan niin kuin on suunnitellut. Toivottavasti teillä asiat kuitenkin lutviutuvat, niin kuin meillä päin sanotaan.

Anonyymi kirjoitti...

Äärettömän sielukas omakuva.

Lena

Merja kirjoitti...

Johanna, kiitos ihanasta kirjoituksestasi. Se antaa minulle paljon toivoa.

Outi, meille molemmille tuo erossa olo olisi hyvin hankalaa, tiedän sen, mutta se voi olla joka tapauksessa paras ratkaisu tällä hetkellä.

Celia, se löytyy ehkä joskus. Nyt pitää vaan tehdä päätös.

Kirsi, no minähän haluan takaisin Suomeen. Odotimme että mies olisi saanut sieltä työtä mutta niin ei ole käynyt.

Tuuli, nyt on paljastettu :) Miehelleni tarjottu työ on Pohjois-Kaliforniassa.

Kirjailijatar, lutviutuu lutviutuu, uskon sen.

Lena, kiitos.

Ja kaikille teille: kiitokset rohkaisevista ja kannustavista toivotuksista.