New York is a woman

Mies meni taas viikonloppuna menojaan, lennähti Kiinaan. Pienoista aaltoliikettä ja mielenmyllerrystä on aiheuttanut tuo matkustamisensa viime aikoina.


Me olemme täällä sitten lasten kanssa tatteina. Pientä lohtua tuo soittimeen ladattu uusi musiikki jota kuuntelen iltamyöhällä lasten jo nukahdettua, sekä matkaoppaiden selailu.


Olenhan sitä matkustellut minäkin. Tätäkin mannerta nähnyt monelta puolelta. Yhtenäkin vuonna muistan huojuneeni JFK:n maahantulojonoissa 11 kertaa, karjalaumassa tulliviranomaisten eteenpäin tönimänä. Enkä koskaan mennyt kaupunkiin asti, pidin sitä kentän tunnelmaa jo niin luotaantyöntävänä.

Sellaisena pidän New Yorkia vieläkin. Viileänä, tyrmäävänä, välinpitämättömänä. Vähän niinkuin tuossa laulussakin kuvataan.


Marraskuun viimeisellä viikolla juna kuitenkin jättää meidät Pennsylvania Stationille. Luulen että kaupungissa on silloin lunta. Mies huitoo meille taksin, ajamme hotellille, minä kurkin ikkunasta paloportaiden koristamia seiniä, ruuhkissa kulkevien kurttuisia ilmeitä ja jouluvaloja.

He left for China again this weekend.

I listen to music late at night, after kids are in bed, and leaf through travel books.

I have travelled too, in my time. One year I remember standing in that off-putting immigration line of JFK eleven times. Back then I thought never, I am never ever going into that city. I hated being pushed around like cattle at that airport.

And that's how I still see New York: cold, distant and indifferent. A little bit like in this song.

On the last week of November I will see New York for the first time. We will arrive by train, he will hail us a cab. I think there will be snow. I will peek thru the window and see Christmas lights, building fronts with their fire escapes, crumpy looks on people navigating the busy streets.