
Yksi laatikko on seurannut mukana vuosia. Entisiltä heiloilta, toiveikkailta tapauksilta, ihastuksilta tulleet kirjeet ja kortit on kerätty sinne. Rakkausrunojakin löytyy, oikein tunteenpurkauksia. Kuulkaapas tätäkin otetta, kortti Milanosta: 'Hymysi on kuin kirkkain auringonsäde keskellä ikuista pimeyttä.' Tämä loppukaneetti seurasi sitä tyypillistä ja tylsää paikallisen sään kuvausta, raporttia työtunneista konferenssimatkalla.
Muistan että silloin tuo vuodatus lähinnä ahdisti. Oma tykytys kun suuntautui ihan jollekulle toiselle. Nykyään sille voi jo hymyillä, jopa vähän heltyä. Onhan se niin tosissaan raapustettu.


Nykyinen mielitietty, armas mieheni ei ole kirjoituksistaan tunnettu, vaikka sanavalmiutta löytyykin. Ei lähetä reissuiltaan kortteja, ei heru lemmenviestejä. Jokunen I love you on jossain saattanut vilahtaa, luultavasti jonkun kipakan riidan lepyttämiseksi, kukkapuskan mukana pikkuisessa valkoisessa lapunpahasessa. Pääsi jääkaapin oveen kiinni, olihan se sellainen ihme.
Mutta teoissaan löytyy kyllä sitäkin enemmän. Ihana mies, ihan paras.