Jouluaattona Marshallin kylässä

Tämän joulun oli tarkoitus olla erilainen kuin aiemmat, ja sitä se taatusti olikin. Aamuiset riisipuurot laitoin kyllä lapsille, mutta sen jälkeen vietimme aikaa aurinkoisella terassilla, bongaten hylkeitä ja kuunnellen veden liplatusta. Oli niin ihanan rauhallista.

Aikaisin iltapäivällä ajelimme rantaa tiukasti myötäilevää kiemuraista maantietä, ihmettelimme runsaita lehmälaumoja kukkuloilla, huokailimme kauniita pieniä rantakyliä, ja poikkesimme syömään ostereita lounaalle. Minulle grillattuja, miehelle raakoja. Esikoinen oli lapsista ainoa joka uskaltautui maistamaan.

Illalla, kun olimme lahjat jo avanneet, havahduimme yhtäkkiä raikuviin joululauluihin ja haitarinsoittoon. Ikäänkuin musiikki olisi raikunut veden päältä. Kurkistimme ikkunasta, ja kyllä, naapurit olivat liikkeellä veneellä johon oli pystytetty joulukuusi valoineen, isä soitti haitaria ja koko perhe lapsineen lauloi joulusävelmiä. Otimme viltit kainaloon, istuimme terassille kuuntelemaan ja antamaan ansaittuja aplodeja!

* * * *

It was a very different Christmas Eve, indeed. We enjoyed the warm sun on our terrace, spotting seals in the bay. Later on, we took a little ride on the windy shoreline highway, saw herds of cows, and gorgeous little villages. We also stopped for lunch and had oysters. Grilled for me, raw for him.

Later that night, after we had already opened our presents, we heard some Christmas melodies. As if the music was coming from the water. We peeked outside, and sure enough, the neighbors were out on a boat rigged with a Christmas tree, lights and all. The father (we assume) was playing an accordion, while the whole family, kids along, were singing Christmas tunes. We grabbed some blankets and went out on the terrace, enjoying the show and giving them well deserved applauds.

Sumun verhossa

Ajan lasten kanssa kohti merta. Ajatus raikkaasta ilmasta ennen unta tuntuu hyvältä. Puolessavälissä matkaa usva hiipii jo pitkin tietä, tiedän siitä että perillä ranta on syvässä sumussa.

Menemme puistoon kuitenkin. Lapset kiipeävät puissa, minä katselen aaltoja ja mereltä palaavia surffaajia. Ihailen heidän intohimoansa, pelottomuutta. Uskaltautua sumun sokaisemanakin keskelle aaltojen pauhua. Mitä jos yhtäkkiä huomaakin olevansa sen saartamana, eikä löydä takaisin rannalle?

Kosteus hellii ihoa, sumu on lämmin, ei palella. Lapsista on hauskaa keinua sumun keskellä, vähän jännittävääkin.

Valo hiipuu, on aika suunnata kotiin. Ohikiitävä juna näyttää meille valoa.

A little outing by the sea before bedtime. It is foggy tonight.

I admire the surfers and their fearlessness. The way they throw themselves at the mercy of waves even in the midst of the fog. What if you get surrounded by it suddenly, and cannot find the shore anymore?

It starts getting dark, time to head home. A train flies by and guides us towards the road with its lights.

Time-out

Viikko on ollut yhtä liitoa. Mies oli Kiinassa - minä pyöritin taloutta, kuskasin lapsia, ompelin Halloween-asuja. Nukuin hätäisesti lyhyitä yöunia.

Onneksi toinen käsipari palasi eilen. Ei enää nousua aamukuudelta: pakkaamaan lounaslaukkuja, laittamaan aamiaista, aamuvelttojen lasten pukemaan patistelua. Ainakaan yksinäni.

Tänään vielä yksi velvollisuus hoidettavana: illan juhlien kuvaajana heiluminen. Sitten saa viikonloppu tulla!

Nämä kuvat viime viikonlopun patikkaretkeltämme. Ah niin rauhoittava paikka tuo Torrey Pinesin luonnonpuisto, siellä mieli lepää ja stressi karkoaa.

An extremely busy week behind me. While he was in China, I was busy running the household and sewing Halloween costumes. Waking up at six to pack the lunchbags, preparing breakfast, getting kids dressed and going.

No more! He's back, I'm happy. Weekend coming too.

The photos are from our last weekend's hiking in Torrey Pines. It is such a calming and soothing place, we all love it.

Leucadia breakfast

Lauantaiaamuisin lapset ovat alueemme kerhossa. Monesti aamumme saattaa vierähtää ihan vain kotipuuhissa, mutta tänään houkuttelin miehen ulos aamiaiselle. Hurautimme Leucadiaan, lempiseutujani täällä.

Leucadia on hippi, orgaaninen, vegaani, rento, mukava, helposti lähestyttävä. Siellä tuoksuu vieressä vellova meri ja eukalyptuspuut. Pikkukahviloissa istuskelee surffaamasta juuri tulleita aamiaista nauttimassa.

Kävimme piskuisessa Mozy Cafessa. Söimme aamiaisburritot, kuuntelimme reggaetä, katselimme sisään ja ulos pyrähteleviä pikkulintuja. Kahvila on kyhätty vähän kuin jämäpaloista, katossa bambuverhoa ja yhtenä seinänä muovikelmua. Hauska ja erittäin rento tunnelma.

Sitten piipahdus merenrantaan. Sää alkaa viiletä, meren ja taivaan värit syvenevät.

On Saturdays, our kids have their club. I talked him into going out for breakfast, to laid back Leucadia.

We had breakfast burritos in tiny Mozy Cafe. Listened to reggae and watched little birds flying in and out. The cafe is very open, one wall with only plastic and bambu blinds making the ceiling.

Then a peak at the ocean, of course. The weather is cooling and the colors of the sky and the sea deepening beautifully.

Meri, oi meri

Vein seitsenvuotiaani tänä aamuna uimaan. Hän riemuitsee vedessä, ja minä ilahdun aina häntä katsellessa. Pieni merenneitoni. Hän on niin sisukkaasti itse opetellut pysyttelemään pinnalla.

Itse pienenä tyttönä pelkäsin suunnattomasti vettä. Uimahallit olivat kauhun paikka, kunnes vihdoin kymmenvuotiaana tajusin etten voi uimataidottomana olla lopun elämääni. Räpiköiden, vettä niellen, mutta päättäväisesti harjoittelin ja lopulta osasin.

Aikuisiällä vedestä tuli yllättäen omin elementtini. Se josta nautin pohjattomasti, jonka äärellä rauhoitun, jota ilman en voi olla. Vedessä kaikki raskas putoaa harteilta, irtaannun kaikesta maallisesta.

Oletteko koskaan nähneet Luc Bessonin elokuvaa Suuri sininen? Loistavasta juonesta ei tämän elokuvan kohdalla voi puhua, mutta miten kauniisti siinä kuvataankaan meren viehätystä ja vetovoimaa.

Olen aloittanut eräänlaisen projektin. Haluan dokumentoida oman rakkauteni mereen, ja se alkakoon tästä pienestä korttisarjasta. Neljä korttia, kuusi euroa, sisältää lähetyksen Suomessa.

* * * *

I took my daughter swimming. I love watching how much she enjoys the water. She is now seven, and has taught herself how to swim. I rejoice, because it took me a long time to learn how to swim, I was ten when I finally forced myself to do it.

Now I love being in the water. The feeling of weightlessness, the complete relaxation. And the best water element is of course the ocean.

I have started to document my own love for the sea. The first step is this little postcard series.

Oceanside

let's go up to Oceanside

see the surfers ride

rising tide

the ocean wide

Laskuveden aikaan

Hiekkaa varpaisiin

Tänään ei kökötetä sisällä.

Tiedossa helteinen viikonloppu. Aurinko helottaa jo aamuyhdeksältä taivaalla kuumankeltaisena pallona.

Nyt pakataan piknik-kori, pyyhkeet ja bikinit. Kävellään rantaviivaa niin pitkästi kuin jaksetaan, poimitaan kiviä ja simpukoita. Kastutaan ja kaivellaan hiekkaa.

Rakastan, rakastan, rakastan Kalifornian kevättä.

* * * * *

I love the California spring that surprises us with these warm February days. We are going to have a beautiful, sunny weekend. Time for picnic on the beach and long strolls on the sand.

Whale of a time!

Löytyykö seikkailunhalua, innokkuutta nähdä uusia maisemia, ehkä valaitakin? Jos vastaat kyllä, tässä merisairauspilleri suuhun ja kiikarit kaulaan. Mentiin!

Astukaa paattiin, reipasta vauhtia yläkannelle. Kabiiniin ei kannata jäädä kertoo kuulutus, tiedossa metristä puoleentoista korkeita aaltoja, keinunta voi aiheuttaa vihreätä kasvonväriä.

Huiskuttakaa rannalle jääneille! Tässä vaiheessa tuuli on vielä leppeätä, voi ihailla lahdella olevia purjeveneitä ja kaupungin reliefiä.

Tirkistysreiät ovat sopivalla korkeudella. Oho, näemme delfiiniparven! Hups, menivät jo, liian sukkelia kameralle.

Avomerellä ollaan. Keinunta ja tuuli lisääntyy. Paras lisätä varusteita. Ai etkö ottanut tarpeeksi vaatetta? Ei hätää, meiltä löytyy lakkia, rukkasia, villapaitaa.

Kaukana jo. Rantaviiva näkyy enää haaleana sinisenä kuiskauksena. Tähän aikaan useimmat valaat ovat jo ennättäneet Meksikoon, nyt bongataan jo paluumuuttajia, emoja poikasineen. Muutamat ovat jo lähteneet kohti Alaskaa. Pohjoiseen suuntaavat valaat ovat aina kauempana rantaviivasta, siispä olemme mekin jo viidentoista kilometrin päässä ulapalla.

Hmmm. Näkyyköhän niitä ollenkaan tällä reissulla? Kapteeni on luvannut jo ilmaiset popcornit limulla ensimmäiselle valaan bongaajalle. Silmät siis tiukasti kohti aaltoja.

Jihuu! On niitä, tuolla näkyy! Kaksi vierekkäin, siis luultavasti emo poikasineen.

Apua! Mitä tapahtui kameralle? Latasin akut lähtiessä, ihan varmasti latasin. Miksi tuo valo vilkkuu?

Niinhän siinä kävi. Näimme valaita, tai no niiden selkiä ja puhalluksia. Ei mitään hienoja pyrstönvilautuksia tai loikkia. Mutta valaita kumminkin, ihan oikeita harmaita valaita.

Valaiden bongailu ja raitis meri-ilma väsyttävät. Otetaan pienet tirsat paluumatkalla. Aurinkokin alkaa laskea.

Nimi lokikirjaan jos olit mukana reissussa!