Spoiled children in paradise

Myönnän ettei sää keskusteluaiheena ole kovin kiinnostava. Silti on ihan pakko vähän jakaa sääfaktaa San Diegosta.

Kylmin sää mitä täällä on koskaan tammikuussa koettu on -4. Tuollainen kylmä puuska on kuitenkin erittäin harvinainen, tammikuun keskilämpötila kun on +15. Tammikuu on täällä vuoden kylmin kuukausi. Siitä huolimatta mittari on tässäkin kuukaudessa kivunnut useina päivinä +20 paremmalle puolelle.

Tammikuu on myös kostein kuukausi. Sadetta tulee keskimäärin jopa vajaa 6 senttiä. Toistaiseksi tässä tammikuussa on satanut muistaakseni yhtenä päivänä. Anteeksi, nyt puhuin palturia. Toissapäivänä taisi vähän ripotella. Huomasin sadepisaroita tippuvan sisäpihalle matkalla työhuoneesta keittiöön. Kun palasin takaisin, sade oli loppu.

Viikonlopuksi ennusteltiin vähän huonompaa säätä. Pilvistä, herranähköön, ja kenties jopa sadetta. Otsikko lehdessäkin julisti 'Gloomy January back again'.

Nää on aivan totaalisen piloille hemmoteltuja täällä.

Weather in San Diego is perfect, most of the time. It is funny to see how much people love the sun here, and yet they take it for granted. Some rain and clouds were forecasted for the weekend. The title in the weekend paper said 'Gloomy January back again'. Geez, the locals know nothing about gloomy.

Lehtikoukussa edelleen

Olen varmaan ennenkin kertonut, että haalin vähän liikaa lehtiä. Kasoja on joka puolella, mies huomauttaa välillä, mutta useimmiten vain tyytyy huokaamaan.

Vaikka lehdet keskimäärin halvempia ovatkin täällä kuin Suomessa, menee niihin silti liikaa rahaa. Pitäisi hillitä itsensä ja käydä kasat läpi kunnolla ennenkuin hankkii uusia.


Eilen kävi kuitenkin onnenpotku. Olen sähköpostilistalla jossa kierrätetään tavaraa, huonekaluista lastentarvikkeisiin, vaatteista lehtiin. Joku halusi luopua parista vuosikerrasta Dwell ja Metropolis -lehtiä. Minulle kiitos!

Vaikka molemmissa lehdissä on ehkä hitusen liian moderni ilme minulle, niin tykkään kyllä kovasti niitä selailla. Selkeys ja hyvä graafinen kulku on minulle lehdissä tärkeää. Sillisalaatti-look joissain lehdissä suorastaan tekee pahaa katsoa.

Välillä on myös kivaa jos tehdään graafisesti jotain yllättävää, vähän iloittelevaa, suorista viivoista poikkeavaa. Tuosta ylläolevasta Lacroix-jutusta ja aaltoaiheesta Metropolis-lehdessä tykkään!

Ja kuvat, ne pitää tietysti olla laadukkaita. Tarpeeksi isoja. Sellaisia että kun niitä katsoo, voisi melkein astua kuvaan sisään. Ihan kuin nämä tässä. Tahtoisin juoksentelemaan tuonne puun alle.

Enhän ole ranttu lehdistäni, enhän?

I admit, I buy too many magazines. But they are so tempting. Especially when they are nicely done, graphic outlook is uncluttered and stylish. Luckily these magazines, a few years worth of Dwell and Metropolis, were free. I'm on a recycling web group, and someone was looking to get rid of these. I'll take them, thank you!

Hip Leucadia cafe

Rakastan mielenkiintoisia kahviloita. Ennen lapsia meillä oli miehen kanssa tapana mennä aina lauantaisin kahvilaan istumaan, rituaali josta ei poikettu. Voi miten mukavaa se olikaan.

Highway 101, josta olen aiemminkin jotain kirjoittanut, kulkee surffikaupunki Encinitaksen ja sen vieläkin hipimmän rantaahipovan kaupunginosan Leucadian läpi. Aina kun on aikaa, ajelen 101:stä hiljalleen, tykkään sen tunnelmasta. On pikkuisia joogamajoja, käsityöputiikkeja, tatuointiliikkeitä, surffipuoteja ja pikkuravintoloita jotka näyttävät ihan trooppisilta keitailta palmuterasseineen. Silmään on osunut jollakin matkalla myös tämä kahvila, Pannikin.

Kahvilarakennus on vanha asema, joka on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan 101:n varteen 70-luvulla. Asema on rakennettu 1880-luvulla, ja sisällä sen korkeissa huoneissa aistii hyvin vielä sen vanhaa kulkuhistoriaa.

Eräs makeanperso hypähti heti ensimmäiseen pöytään oven vieressä ja huusi 'kaakaota!'.

Pannikinissa leivotaan kaikki itse (alakertaan pinotut valtavat jauhosäkit todistavat tämän) ja valinnanvaraa on. Piirakoita, kakkuja, muffinseja, pikkuleipiä. Kuvasta niitä ei oikein nyt huomaa... mutta kieli oli mennä mukana valitessa. 10 eurolla saimme neljä kaakaota ja kaksi valtavan isoa palaa suklaakermapiirakkaa. Oi mikä makea pläjäys. Nam.

Kahvilan toisessa päässä on putiikki josta voi ostaa kotiin teetä tai vastajauhettua kahvia. Jotain pikkutavaraakin siellä taisi olla.

Sisällä on pöytiä kahdessa kerroksessa, mutta ulkona taloa kiertää vielä leveä terassi. Voitte uskoa että viikonloppuisin täällä on oikea kuhina, ihmisiä tulee ja menee varvassandaalit vinkuen.

Pannikin is a great little cafe in easygoing Leucadia. It's housed in an old trainstation that was built in the 1880's. Tasty treats that are baked on the spot, and comfy atmosphere. Everything a good cafe should have.

Tiistaina kello 16.30

Joskus tuntuu kuulkaa tältä.

Kun kolme apinaa mekkaloi ja kähinöi sohvalla, tahtoen sitä tätä ja tuota, huutaen 'tuo veti multa peittoa' ja vollottaen 'äiti se potkas mua'.

Ja miehelläkin on taas pitkä päivä töissä, jotta illaksi tiedossa oikein via dolorosa ennen kuin saa yksinänsä väännettyä vintiöt peteihinsä.

En ole koskaan oikein kokenut tätä kolmen lapsen äitiyttä omaksi roolikseni. Vähän kuin joku olisi tyrkännyt minut keskelle näytelmää enkä saanut edes kurkata käsikirjoitusta etukäteen. Seison keskellä lavaa ja yritän rämpiä läpi kohtausten, yrittäen näyttää siltä kuin tietäisin mitä kuuluu tehdä.

Unohtakaa kärsivällisyys, itsehillintä, nöyryys, äidinrakkaus ja hoivavietti. Ihan paras kyky jota tässä draamassa tarvitaan on kuulkaa loistava mielikuvitus. Jotta voi kuvitella itsensä jonnekin ihan muualle.

Idea tiistaipotretin ottoon lähti Liivialta.

It's a challenging day today with the three monkeys. They are screaming and kicking on the sofa, wanting this and that. Sometimes I feel as if someone has just thrown me in the middle of a play, and has not told me ahead of time what the role is all about. I try to look like I know what I'm doing, improvising my way thru the different scenes.

In this drama called life, the best skill seems to be a vivid imagination. Just so you can imagine you are some place completely different.

Torrey Pines

Lapsilla vapaapäivä koulusta ja tarhasta. Martin Luther King -päivä nääs. Mitä tehtäis? No vetelehditään sisällä yli puolenpäivän ja aletaan käydä toistemme hermoille, joten äkkiä ulos!

Torrey Pines State Reserve on luonnonpuisto, josta löytyy sopivan pituisia patikointipolkuja lapsille. Valitsemme sellaisen kilometrin mittaisen (veikkaan että jokainen jaksaa sen vonkumatta kannettavaksi).

Polku on mukavan leveä, hiekkainen, hyvä kävellä. Välillä tulee vastaan viihdyttäviä esteitä.

Kaktuksia kasvaa polun vierellä. Niitäkin tutkailemme.

Oho, sitten aukeaakin jo merimaisema.

Alas meren ääreen pääsisi toista polkua. Siellä onkin San Diegon ehkä kuuluisin ranta, Black Beach. Nudistisellainen.

Arvasin että klikkasitte isommaksi! Hee, se onkin tuolla vähän edempänä..

Tätä tyttöä ei huimaa, vaikka pudotus alas rannalle onkin melkoinen. Tuhma äiti, pelottelee lapsia pysymään polulla, uhkailee että pensaissa saattaa vaania käärmeitä.

Torrey pines, eli nämä käkkyrämännyt ovat USA:n harvinaisimpia mäntypuita. Niitä kasvaa vain täällä ja toisessa paikassa Kaliforniassa. Kauniit, pitkät neulaset.

Tuulessa taipuneet oksat kaartuvat välillä polun ylle. Tulee satumainen seikkailutunnelma.

Jänniä hiekkakivimuodostelmiakin nähtiin. Luulenpa että palataan ensi viikonloppuna, koko perheellä, kävellään joku toinen polku vaikka rannalle asti.

Aalloilla

Anteeksi - olemme olleet vähän poissaolevia. Lämpimät ilmat ovat houkuttaneet ulos nauttimaan.

Mutta nyt aalloilla taas, ihan konkreettisestikin. Uima-altaalla viihdyttiin eilen monta tuntia.


Sorry we have been a bit absent. The wonderful warm weather has enticed us, and we have spent a lot of time outdoors. But we are back on the waves now! Hours spent at the pool yesterday.

Hyppää kyytiin!

Viime päivät on tullut vähän kökötettyä kotona. Työhuone on vaatinut järjestelyä, ja huusholli muutenkin ollut kohennuksen tarpeessa. Pikkuhiljaa olen käynnistellyt muitakin pikkuprojekteja.

Mutta nyt sain tarpeeksi, pitää päästä ulos! Lähdetään pikkureissulle La Jollaan, palauttamaan elokuvia ja kirjoja (olen aina myöhässä näiden kanssa). Kyytiin siis!

Jos suinkin mahdollista, yritän täällä vältellä moottoriteitä. Ei niin ettenkö uskaltaisi, mutta maisemat ovat tylsiä ja liikennettä liikaa. Nyt ajellaan siis pikkutietä kukkuloiden yli merelle päin.

Tykkään hirveästi ajamisesta. Aikoinaan ajokoulussa olin surkea oppilas, mutta harjoitus tekee näköjään kenestä tahansa mestarin. Ja onhan tätä ajoa jo harjoiteltu parikymmentä vuotta.

Nyt mennäänkin alamäkeä kanjoniin. Tie on ihanan kiemurainen vaikkei sitä ehkä kuvasta huomaa. Ikkuna alas, haistellaan eukalyptuspuita!

Perillä ollaan. Monille täällä käyneille San Diegosta jää parhaiten mieleen La Jolla. Upea kaupunginosa aivan meren tuntumassa, paljon putiikkeja ja kahviloita, kauniita ihmisiä ja arkkitehtuuria. Valitettavan kallis asua vain, mutta kävely täällä on ihan ilmaista.

La Jollassa on ihan pakko käydä rannassa. Meri on vain muutaman korttelin päässä. Kivillä on pelikaaneja, hylkeitä ja merileijonia paistattelemassa päivää. Ihmisiä istumassa penkeillä ihailemassa näkymiä ja lounasleipiä haukkaamassa.

Ooh, nyt pitää rientää takaisin. Paluu todellisuuteen, lapset haettava tarhasta ja koulusta. Matkalla takaisin ei voi välttää moottoritietä, kello tikittää.

Kotona taas.